1.Taustaa

Puna-armeija sai tammikuussa 1944 murrettua Leningradin saartorenkaan. Saksan Itärintaman Pohjoinen Armeijaryhmä joutui nopeasti perääntymään ja asettui osillaan puolustukseen Narvan tasalle säilyttäen sillanpään Narva-joen itäpuolella. Stalinin tavoitteena oli hankkia nopeasti menestystä, työntää saksalaiset pois Virosta ja tällä tavalla nopeuttaa myös ratkaisun löytymistä Suomen vastaisella rintamalla ja Suomen irtautumista sodasta.


sinimaet
Saksalaiset perustivat Narvan armeijan, johon kuuluivat muun muassa 3.Waffen SS panssariarmeijakunta, 43. armeijakunta sekä 26.armeijakunta. Narvajoen itäpuolista Iivanan linnan sillanpäätä komentaneella kenraali von Scholzilla oli johdossaan muun muassa pääosa panssarikrenatööriprikaati ”Nederlandista” sekä panssarikrenatööridivisioona ”Nordlandin” 24.rykmentti. Lisäksi hänen johdossaan oli taisteluosastot kolmesta jalkaväkidivisioonasta, 502 panssaripataljoona (Tiger), Panssaripataljoona Herman von Salza (Panther) sekä useita pienempiä yksiköitä.

Narvan suunnalla esiintyi suhteellisen runsaasti Waffen SS:n joukkoja. Ne olivat valiojoukkoja, jotka toimivat normaalisti Wehrmachtin johtosuhteiden mukaisesti. Niitä ei pidä sekoittaa Allgemaine SS:n joukkoihin, jotka hoitivat täysin toisenlaisia tehtäviä omine johtosuhteineen. Waffen SS:n yksiköissä palveli runsaasti muiden kuin Saksan kansalaisia. Erityisesti virolaisten osuus oli täällä keskeinen. Kun Itärintaman heikentyneen tilanteen vuoksi oli Virossa helmikuun alussa julistettu liikekannallepano, ilmoittautui noin 38 000 virolaista vapaaehtoiseksi. Mobilisointi onnistui yli odotusten ja asepalvelukseen tulleista virolaisista muodostettiin seitsemän uutta rykmenttiä ja täydennettiin 20.virolainen Waffen SS krenatööridivisioona. Tämän viimeksi mainitun divisioonan runkona oli ollut edellisenä vuonna virolaisista Waffen SS:n legioonalaisista muodostettu virolainen SS-prikaati, josta tammikuussa 1944 oli muodostettu divisioona. Helmikuussa virolaisia sotilaita siirrettiin Viroon myös muilta rintamilta. Helmikuun lopussa 1944 virolaisia sotilaita oli Virossa isänmaataan puolustamassa noin 60 000.

George Stein toteaakin kirjassaan (The Waffen SS Cornell University Press 1966) että ei ollut toista sellaista armeijaa, jossa ulkomaalaisten pääosa olisi vuonna 1944 ollut Itä- Eurooppalaisia asevelvollisia. Ja jotka olivat erittäin motivoituneita puolustamaan omaa maataan neuvostojoukkojen miehitykseltä tilanteessa, jossa Saksa oli jo häviämässä sodan.

Vaikka saksalaisilla olikin jo kokemusta talvisodankäynnistä, talvi 1944 oli sääolosuhteiltaan keskimääräistä kylmenpi ja runsasluminen myös Pohjois- Virossa.



2. Puna-armeijan hyökkäys Narvaan

Helmikuun alussa puna-armeija hyökkäsi Narvan rintamalla tavoitteena lyödä eräänlaisella pihtiliikkeellä saksalaisten puolustus. Sotatoimi tunnetaan myös osana 1. strategista iskua. Näitä strategisia iskuja toteutettiin sodan loppuun mennessä kaikkiaan 10 kappaletta.

Ankarat taistelut riehuivat Narvan ympäristössä koko helmikuun mutta puna-armeija saavutti vain paikallista menestystä eikä strategisia tavoitteita saavutettu. Maaliskuun 6.-10 päivä suoritetuilla ankarilla ilmapommituksilla Narvaan ja Tallinnaan oli tarkoitus murtaa erityisesti saksalaisten joukossa taistelevien virolaisten taistelutahto, mutta tässäkään ei onnistuttu. Todettakoon, että jo hieman aiemmin toteutetut Helsingin suurpommitukset eivät vaikuttaneet oikeastaan mitenkään tilanteeseen Suomen rintamalla. Vahingot Helsingissä jäivät murto-osaan siitä, mitä Narva ja Tallinna joutuivat kokemaan. Esimerkiksi Tallinnan asuntokannasta tuhoutui noin 40%



Arnold Kangro (s. 1926) liittyi maaliskuussa 1943 vapaaehtoisena Eestin Legioonaan.
Peruskoulutuskauden jälkeen hänet sijoitettiin panssaritorjuntakomppaniaan Valko-Venäjän rintamalle. Kun muilla rintamalohkoilla taistelevien virolaisten joukko-osastojen siirrot Viroon aloitettiin heti alkuvuodesta 1944, niin heidän mukanaan kotimaan kamaralle palasi myös runsaasti taistelukokemusta saanut ja alikersantiksi ylennetty Arnold Kangro.

Veteraani Arnold Kangro, joka taisteli tuolloin 45.rykmentin toisen pataljoonan panssarintorjunta-
komppaniassa kertoo:”Ehdimme Narvan rintamalle 20.helmikuuta iskemään takaisin puna-armeijan ankaria läpimurtoyrityksiä. Meidät sijoitettiin Siivertsin hautausmaan alueelle puolustusasemiin. Taistelut jatkuivat lähes taukoamatta edelleen maaliskuussa.

(vas.)Veteraani Arnold Kangro


Vihollinen muutti taktiikkaansa ja aloitti 6. maaliskuuta maahyökkäyksen lisäksi Narvan kaupungin massiiviset ilmapommitukset. Pari päivää myöhemmin pommitettiin Tallinnaa ja muita kaupunkeja parinsadan pommikoneen voimin. Siviilikohteiden pommitusten tarkoituksena oli kaiketi murtaa virolaisten rintamajoukkojen taistelumoraali, mutta niillä oli aivan päinvastainen vaikutus. Olimmehan jo kokeneet aikaisemmin Neuvostoliiton miehityksen hirmuteot. Jokainen tiesi, että Narvan rintamalla taistellaan Viron kohtalosta ja siellä joko seistään loppuun asti tai kaadutaan.”


17.3. aloittivat puna-armeijan 109. ja tuore 6.armeijakunta hyökkäyksen Auveresta kohti Sinimäkiä. Ankarasta paineesta huolimatta saksalaiset saivat kuitenkin tilanteen vakiinnutettua ja ryhtyivät vastatoimenpiteisiin lyödäkseen puna-armeijan takaisin. 1. vaiheessa 26.3. alkaen lyötiin venäläisten saavuttaman sillanpään läntinen osa. Tämä vaihe saatiin päätökseen maaliskuun loppuun mennessä.

Seuraavaksi saksalaiset ottivat tavoitteekseen puhdistaa sillanpään itäinen puoli, jossa vastassa oli puna-armeijan 6. ja 117. armeijakunta. Raskaiden taistelujen jälkeen saksalaiset pääsivät tavoitteeseensa.

Tavoitteena oli vielä tuhota puna-armeijan koko sillanpää ja vallata Auvere takaisin. Hyökkäys alkoi 19.4. kenraali Steinerin panssariarmeijakunnan sekä yhteensä viiden muun divisioonan voimin. Sää muuttui äkillisesti ja lumisade muuttui jäätäväksi tihkuksi. Tämä vaikeutti erityisesti panssareiden etenemistä. Puna-armeijan 8.armeija pystyi pääosin pitämään asemansa ja saksalaiset keskeyttivät hyökkäyksen 23.4.

Puna-armeija ei saavuttanut tavoitteitaan, vaan saksalaisten Narvan armeija pystyi pääosin pitämään asemansa. Molemmat osapuolet olivat kokeneet raskaita tappioita. Stalin päätti hakea ratkaisuja muilla rintamilla ja muun muassa 2.iskuarmeija vedettiin ensin huoltoon ja sitä alettiin sen jälkeen siirtää Karjalan kannakselle.


Veteraani Arnold Kangro kertoo: ”Pataljoonamme siirrettiin torjuntataisteluiden jälkeen huhtikuussa Merekülaan varmistamaan rannikkokaistaletta vihollisen maihinnousuyritysten varalle.

Alueelle oli tehty helmikuussa epäonnistunut maihinnousuyritys, jossa tuhottiin pataljoona puna-armeijan erikoisjoukkoja. Operaation tavoitteena oli päästä katkaisemaan saksalaisten rautatieyhteydet Narvasta Tallinnaan sekä tuhoamaan Auveren asema.

Taistelujen jäljet olivat hurjan näköisiä. Vihollisen ruumiita lojui vielä rannoilla, eipä niitä kukaan ehtinyt poiskaan siivoamaan.Me saimme olla suhteellisen rauhassa Merekülassa aina heinäkuun viimeiselle viikolle asti.”

Loppukevään kelirikko aiheutti osaltaan sotatoimien intensiteetin laskua. Saksalaiset pysyivät puolustusasemissaan eikä merkittäviä operatiivisen tason sotatoimia tapahtunut tällä rintamalla ennen heinäkuuta. Suomen kannalta oli eduksi, että tilanne säilyi tällaisena Kannaksen suurtaistelujen ajan eikä puna-armeija saanut käyttöönsä Viron satamia ja lentokenttiä suunnatakseen sieltä hyökkäyksiä Suomeen.



3. Strateginen tilanne muuttuu

Liittoutuneet olivat tehneet maihinnousun Normandiaan kesäkuun alussa ja avanneet näin saksalaisia vastaan uuden rintaman. Saksan piti irrottaa joukkoja Normandiaan myös itärintamalta.
Kesäkuun 9.päivänä puna-armeija aloitti yhden strategisista iskuistaan Karjalan kannaksella. Sinnekin siirrettiin saksalaisia joukkoja (muun muassa 122. divisioona ja lento-osasto Kuhlmey)
Saksan itärintaman muilla rintamaosuuksilla puna-armeija saavutti menestystä.(Heinäkuun lopulla se saavutti Veikselin ja elokuun alussa tunkeutui Itämeren rantaan ja pussitti Baltiassa olevat saksalaisten joukot.)

Kaiken kaikkiaan Narvan puolustajien tilanne heinäkuussa 1944 oli merkittävästi heikentynyt. Sieltä oli vedetty pois seitsemän divisioonaa ja useita muita joukkoja.

Hitler oli kuitenkin sitkeästi torjunut kenraaliensa esitykset vetää pohjoinen rintamalinja etelämmäksi ja välttää saarroksiin joutuminen. Suomen kannalta vallinnut tilanne oli sikäli edullinen, että puna-armeija ei saanut käyttöönsä Viron rannikon satamia ja lentokenttiä hyökätäkseen sieltä Suomeen.

Hitlerin päämajassa Sudenpesässä piti 20.7. käsitellä irtautumista Baltiasta, mutta Hitleriä vastaan tehty pommiattentaatti sotki suunnitelmat.

Vaikka saksalaiset olivat saaneet torjuntavoiton Narvan linjalla, he olivat aloittaneet taaemman puolustuslinjan valmistelun. Vaivaran ja Auveren puolivälissä olevia Sinimäkiä linnoitti kolme virolaista pioneeripataljoonaa. Linjalle annettiin nimeksi Tanneberg-linja 1.maailmansodan kuuluisan taistelupaikan mukaan ja sen miinakenttiin laitettiin muun muassa 28000 lautasmiinaa. Sinimäet olivat alueella hyvin hallitsevassa asemassa ja oli selvää, että alueen puolustus tukeutui niihin ja ettei aluetta voinut ohittaa, ellei näitä kolmea mäkeä saa haltuunsa. Mäet ovat nimeltään lännestä itään lueteltuna: Tornimäki, Krenatöörin mäki ja Lastenkodin mäki.



4. Hyökkäys Sinimäkiin

Puna-armeija asetti hyökkäykseen 2.Iskuarmeijan sekä 8.Armeijan. Näitä vastassa oli yhteensä 25 saksalaista ja 24 virolaista pataljoonaa. Raskaiden aseiden ylivoima puna-armeijan eduksi oli kahdeksankertainen ja ilmavoimien osalta yli 10-kertainen.

Saksalaisten suunnitelmissa oli vetäytyä kolmen viivytysaseman kautta suunnitelmallisesti uudelle puolustuslinjalle 24.7. alkaen ja tällä tavoin oikaista rintama. Neuvostojoukkojen 25.7 Narvajoen yli aloittama hyökkäys teki tästä vetäytymisvaiheesta kuitenkin hyvin vaikean ja saksalaiset kärsivät raskaita tappiota. Muun muassa 48. Waffen SS:n rykmentti ”General Seyffard”tuhoutui kokonaan.

Jo 24.7. oli puna-armeijan 8. armeija aloittanut hyökkäyksen etelästä Auvereen. Hyökkäys saatiin vaivoin torjuttua eikä se estänyt saksalaisten vetäytymistä uudelle puolustuslinjalle.


Veteraani Arnold Kangro kertoo: ”Meille annettiin marssikäsky illalla 24. heinäkuuta. Ilmeisesti saksalaiset olivat hyvin perillä vihollisen uusista hyökkäysaikeista.

Lähdimme liikkeelle yöllä pitkin Tallinna - Narva maantietä. Venäläiset aloittivat hyökkäyksensä aamuvarhaisella ylitse Narvajoen. Meidät vedettiin kohti uusia asemia Sinimäkien suuntaan taistelujen äänien seuratessa meitä yhä lähempänä. Matkalla kohtasimme Alfons Rebanen puolustusasemiin ryhmittyneitä joukkoja, joten luotimme rintamaosuuden pitävän varmasti.

Pääsimme illaksi Vaivaran asemalle, joka oli meidän välietappimme.
Seuraavana aamuna vihollinen iski karmealla voimalla Lastentarhanmäen alueella. Näky oli uskomaton, pölyä, tulta ja räjähdyksiä taukoamatta.
Meitä ei vielä määrätty mihinkään erityiseen tuliasemaan, mutta läheisyydessä riehuvat taistelut pistivät mietteliääksi.

Lopulta meille osoitettiin asemat tien varressa hiukan Tornimäen itäpuolella.
Meidän takanamme oli Danmark-rykmentin esikunta, jota piti tietysti suojata kaikin keinoin.

Komppaniamme oli jo hajotettu eri taktisiin kohtiin, meidän lohkollemme jäi kolme pst-tykkiä, joita tukivat konekiväärit. Ampuma-alamme mäeltä oli kylläkin erinomainen” muistaa Kangro Sinimäen taisteluiden kriittisiä vaiheita.


Sotilaat ovat ”tauolla” Vaivaran hautausmaalla, eli lähellä Tornimäkeä

Puna-armeijan veteraani Vladimir Metelitsa s 1925, oli kotoisin Smolenskista, mutta monen vaiheen jälkeen joutui evakkoon Stalnskin (nykyisin Novokuznetsk) kaupunkiin. Vuoden 1942 lopulla hän pääsi Vilnoskon (Vilnan) Jalkaväen Sotakouluun, joka oli silloin evakuoitu Stalinskiin. Opiskeltuaan vuoden ja kolme kuukautta hänet ylennettiin luutnantiksi. Tammikuussa 1944 hänet lähetettiin Leningradin rintamalle Hatsinan alueelle.


Vladimir Metelitsa, joka toimi Narvan rintamalla joukkueen johtajana kertoo: ”Ensimmäinen taisteluni oli taistelu Narvasta. Tämä tapahtui heinäkuun alussa 1944. Meidän piti ylittää Narva-joki. Joen ylitystä oli yritetty jo helmikuussa, kun joki oli jäässä, mutta ylimeno-operaatio ei onnistunut. Saksalaiset linjat olivat erittäin vahvat.

Kahdeskymmenes neljäs heinäkuuta aloitettiin rykmentissämme ylimenon valmistelut. Myöhemmin taistelun jälkeen rykmenttimme nimettiin kenraali Fedjuninskin komentaman Toisen Iskuarmeijan Ropshan Punaisen Lipun Divisioonan Narvan 593. Rykmentiksi. Itse toimin joukkueen johtajana 1.pataljoonan 1.komppaniassa.

Veneitä ei ollut tarpeeksi ja niinpä rakensimme lauttoja. Kaikille lautoille ei riittänyt konekivääreitä. Oli vain henkilökohtainen ase ja pari käsikranaattia. Muuta ei ollut.

Samana päivänä toinen osasto teki tiedusteluretken vihollisen asemien selvittämiseksi. Väkivaltaisen tiedusteluretken tehneet miehet olivat rangaistuspataljoonasta. Likimain kaikki tapettiin.

Heinäkuun 25. päivänä kello 7.00 aamulla alkoi tykistövalmistelu. Se kesti tunnin ja 20 minuuttia. Siihen otti osaa 300 lentokonetta ja 1300 tykkiä. Kaksikymmentä minuuttia ennen valmistelun päättymistä aloitimme ylimenon.

Oma joukkueeni oli kolmella lautalla. Minun lautallani oli konekivääri. Joki tuntui niin leveältä, ettemme pääsisi koskaan yli. Meloimme tilapäisvälinein henkemme edestä. Liikumme niin hitaasti, että saksalaiset pesäkkeet heräsivät tulivalmistelumme jälkeen ja aloittivat suorasuuntaustulituksen.

Joki oli verestä punainen. Yksi lautoistani oli tuhottu hetkessä. Toisessa oli haavoittuneita. Vain oma lauttani pääsi kuin sattumalta ilman tappioita joen yli.

Joukkueen johtaminen oli tässä tilanteessa mahdotonta, mutta jokainen tiesi tehtävänsä. Se oli mennä vastarannalle ja pitää se jatkoa varten. Hyppäsimme lautalta rannalle ja jatkoimme eteenpäin. Oma ilmavoimamme toimi hyvin tukenamme. Jotkut saksalaiset pesäkkeet tuhottiin, mutta saksalaisilla oli kolme puolustuslinjaa.

Ensimmäisen linjan mursimme hyvin, mutta toisella meidät pysäytettiin. Saksalaiset pitivät meitä tulen alla jonkin aikaa. Rykmentin komentajamme Konanenko oli ensimmäisen komppanian mukana ja innoitti sotilaitamme.

Heinäkuun 26. päivänä saimme rakennettua ponttonisillan joen suualueelle. Sitä kautta saimme raskaan kaluston yli. Tappiomme olivat todella suuret. Haavoittuneita oli paljon. Naisensiapuhoitajat yrittivät pelastaa haavoittuneita etulinjasta, mutta apua ei ollut tarpeeksi kaikkien auttamiseksi.

Kussakin komppaniassa oli vain yksi ensiapuhoitaja. Kenttäsairaaloita ei ollut tullut vielä alueelle.

Ensin valtasimme Merikylän ja sen jälkeen meidät suunnattiin Sinimäkien suuntaan, länteen Narvasta.”


Narva kesällä 1944


26.7. alkoi hyökkäys Lastenkodinmäkeen. Suurista tappioista piittaamatta neuvostojoukot hyökkäsivät aalto aallon perään voimakkaan tulituen turvin ja saivat 28.7. haltuunsa koko mäen.


Rintamalinjan kulku heinäkuun lopulla. Klikkaa kuvasta suuremmaksi.

29.7. aamulla alkoi puna-armeijan hyökkäys kohti Krenatöörin mäkeä ja Tornimäkeä painopisteen ollessa Krenatöörin mäessä. Hyökkäävää jalkaväkeä oli yhdeksän divisioonaa, jotka tosin olivat raskaista tappioista johtuen taisteluvahvuudeltaan enää noin 3000- 4000 miestä kukin. Hyökkäystä tuettiin kuitenkin lähes 1700 tykillä tai heittimellä ja 150 panssarivaunulla sekä voimakkaalla ilma-aseella. Pelkästään tuona päivänä saksalaiset arvioivat venäläisten ampuneen Sinimäkien noin 200 hehtaarin alueelle 25 000 tykistön kranaattia.

Saksalaiset onnistuivat       viimeisillä reserveillään tehdyllä vastahyökkäyksellä pakottamaan       neuvostojoukot irtautumaan ja huolimatta neuvostojoukkojen kahdeksasta vastahyökkäyksestä pystyivät pitämään Tornimäen ja Krenatöörin mäen. Vastahyökkäyksessä kunnostautui erityisesti kapteeni Paul Maitlan komentama 45.rykmentin 1. pataljoona. Maitla itse palkittiin rautaristin ritariristillä.



Kk-asema Krenatöörinmäellä

Veteraani Arnold Kangro kertoo: ”Heinäkuun 29. päivänä puna-armeija päätti aloittaa lopullisen kuoliniskun antamisen kolmea mäennyppylää puolustaville joukoille.

Massiivisen tulivalmistelun jälkeen puna-armeijan joukot pyrkivät iskemään panssarien tukemina puolustajien asemiin useilta eri suunnilta. Johdin nyt tykkiryhmää edellisen johtajan haavoituttua. Tilanne oli hyvin sekava, haavoittuneita tai muuten joukostaan erkaantuneita miehiä harhaili kranaattitulen täysin myllertämässä maastossa. Viestiyhteydet katkesivat ja useat upseerit kaatuivat tai haavoittuivat.

Ensimmäinen keskitys kesti muistaakseni kolme tuntia. Pölyä, hiekkaa ja ruudin katkua leijui kaikkialla, päivänvaloa ei juuri näkynyt.
Ilma oli niin sakeaa, että meidän oli pistettävä kaasunaamarit päälle pystyäksemme edes jotenkuten hengittämään.

Onnistuimme tuhoamaan kaksi läpi tunkeutunutta panssarivaunua, mutta mitään suuri mittaista panssarihyökkäystä ei meidän kohdallamme sattunut.
Oma jalkaväkemme sai tuhottua valtaosan vihollisen vaunuista panssarinyrkeillä ja panssarikauhuilla jo heti etulinjoilla.

Puna-armeijalla oli ylivoimaisen materiaali- ja miesylivoiman lisäksi myös lähes täydellinen ilmaherruus. Maataistelukoneet viimeistelivät pommitusten aiheuttamia tuhoja.

Raskaista tappioista huolimatta Sinimäkien puolustajat jatkoivat taistelua.
Meillä oli muutamia panssarivaunuja ja rynnäkkötykkejä reservissä kaikkein pahimman varalle. Vastaiskuihin lähdettiin eri puolilta. Meidän rykmenttimme 1. pataljoonan komentaja kapteeni Paul Maitla oli mies paikallaan. Hän keräsi joukkojen rippeistä iskuosaston ja lähti häätämään vihollisia Krenatöörinmäeltä hyvällä menestyksellä. Vastaisku jatkui vielä Lastentarhanmäelle pureutuneita vihollisia vastaan ja tärkeät asemat saatiin kuin saatiinkin pidettyä meikäläisten hallinnassa.

Taisteluiden ankaruutta kuvaa se, että esimerkiksi meidän joukkueemme 23:sta miehestä 20 haavoittui tai kaatui. Asemat oli pidettävä. Meidän takanamme oli vain joitakin raskaita tykkipattereita ja sitten vihollisella olisi ollut avoin tie Tallinnaan.”

30. ja 31.7 hyökkäys jatkui erittäin rajuna, mutta puolustajat pystyivät torjumaan neuvostojoukkojen hyökkäykset.

Vaikka neuvostojoukkojen läpimurto oli torjuttu, ei marsalkka Govorov antanut periksi, vaan vahvisti hyökkäävien joukkojensa tulitukea lähes 2000 tykkiin ja heittimeen. 2.8. alkoi uusi hyökkäys voimakkaan tykistötulen ja ilmavoimien tulen tukemana. Kenraali Steiner kuvasi mäkien olevan ”kuin tulivuoria”. Läpimurrot saatiin kuitenkin äärimmäisin ponnistuksin lyötyä takaisin ja hyökkäykset torjuttiin.

3.8. neuvostojoukot olivat saamaisillaan haltuunsa Krenatöörin mäen, mutta hyökkäykset saatiin torjuttua ja läpimurrot lyötyä vastaiskuilla.

Koko elokuun alun puna-armeija yritti murtaa Sinimäkien puolustusta. Asemat yritettiin myös kiertää niin etelästä kuin pohjoisesta, mutta kaikki hyökkäykset torjuttiin. Puna-armeija menetti joka päivä kymmeniä panssarivaunuja ja tuhansia sotilaita.


Taistelukentän näkymät ovat edelleen kirkkaana Kangron mielessä: ”Maa oli myllerretty moneen kertaan ympäri. Kaikki puut ja vihreä kasvillisuus oli kerta kaikkiaan kadonnut.

Meidän lohkollemme oli varastoitu lääkintätarpeita ja niihin sattui täysosuma. Sidetarpeita ja muuta valkoista roinaa levisi kymmenien metrien alueelle aivan kuin paikalle olisi iskenyt äkillinen lumisade. Alueella oli muun metalliromun lisäksi räjähtämättömiä kranaatteja. Mieleeni on erityisesti jäänyt kaksi raskaan laivatykin ”suutaria”, jotka olivat iskeytyneet aivan asemiemme läheisyyteen.

Asemista vetäydyttiin hallitusti kaikessa hiljaisuudessa vasta syyskuussa. Vihollinen mursi linjat etelämpänä Virossa ja meitä uhkasi täydellinen saarroksiin jääminen. Minun joukkueeni kaikki kolme tykkiä saatiin evakuoitua mukaan”.

(Arnold Kangron yritys paeta Ruotsiin epäonnistui ja hän sai sodan jälkeen 25+5 vuoden pakkotyötuomion.)

10.8. hyökkäys Sinimäkiä vastaan keskeytettiin. Suuria tappioita kärsinyt puna-armeija veti pääosan joukoistaan huoltoon ja 2.iskuarmeija siirrettiin Peipsjärven eteläpuolelle, jossa se hyökkäsi kohti Tartoa.


Puna-armeijan veteraani Vladimir Metelitsa kertoo:
”Alue, jonne tulimme, oli soinen ja kitukasvuisen metsäinen. Poteroiden kaivaminen ei ollut mahdollista. Teimme hirsistä esteitä. Saimme hieman suojaa vihollisen tulelta. Saksalaisten asemat olivat Sinimäkien kolmella kukkulalla. Omamme olivat alempana suomaastossa. Olimme kuin avoimella tarjottimella vihollistulen alla. Vielä nykyäänkin alueelta löytää paljon ihmisluiden röykkiöitä.

Divisioonaamme täydennettiin kolme kertaa. Välillä peräännyimme ja sitten taas hyökkäsimme. Sinimäillä sotilaamme vain tuhottiin. Emme voineet mitään tilanteelle. Olimme Sinimäellä elo- ja syyskuun ja kärsimme valtavat menetykset. Kahdessa viikossa menetimme 150 000 sotilasta!

Ruoka oli suuri ongelma. Yleensä lähetimme ruoanhakumatkalle kolme miestä. Miehet joutuivat ryömimään lämpöastioidensa kanssa. Saksalaisten tulitus tuhosi usein astiat ja liemet valuivat ulos. Tuloksena saimme reikäisistä astioista vain jäljelle jääneen sakan. Näimme usein nälkää.

Lääkintähuoltoa meillä ei ollut. Haavoittuneille pyrittiin vain antamaan ensiapu ja viemään turvallisempaan paikkaan. Huolto oli meille todella valtava ongelma. Ampumatarvikkeet tuotiin metsikköjen ja soiden kautta niin kutsuttua ”kolonnapolkua” pitkin.

Hirsistä rakennettiin pitkospuut suolle. Autoille se ei oikein soveltunut, mutta käytimme hevosia. Hevoset vetivät näitä pitkin ampumatarviketäydennyksiä. Yleensä hevoset pistivät vastaan ja niitä piti vetää eteenpäin. Elikot olivat peloissaan saksalaisten tulituksen alla ja usein hevonen ja hevosmies suistuivat suohon. Miehet osoittivat todellista urhoollisuutta äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa.

Tuntui, että sieltä ei ollut mahdollista säilyä hengissä. Sieltä ei varmaan kukaan selvinnyt ilman traumoja. Meidät vaihdettiin uusiin joukkoihin joka viidestoista päivä. Uudet miehet tulivat ja sitten taas me heidän tilalleen. Vain näin me säästyimme.

Tämän taisteluajatusta vailla olleen erittäin kovan vaiheen jälkeen rintaman johto päätti vaihtaa taktiikkaa. 2. Iskuarmeija siirrettiin Tarton suunnalle, jolla oli jo puolellamme ollut virolainen armeijakunta. Mutta minut jätettiin rykmenttini kanssa samalle suolle. Meidät liitettiin kenraali Starikovin 8. Armeijaan.

Kolmas syyskuuta 2. Iskuarmeija ja virolaisarmeijakunta ylittivät Emajoen Tarton suunnalla ja aloittivat saksalaisten saarrostuksen. Eteläisen uhan takia saksalaiset aloittivat vetäytymisen Sinimäiltä. Tiedustelumme ilmoitti, että saksalaisten asemat oli jätetty tyhjiksi ja komentajamme käski meidän edetä.

Aloitimme hyökkäyksen. Kaiken materiaalin kannoimme itse, se oli todella uuvuttavaa. Kuljetuksia ei ollut. Näimme hylättyä kalustoa matkalla ja paljon vastustajan ruumiita sekä haavoittuneita. Me emme pysähtyneet missään, tehtävänämme oli jatkaa suoraan Tallinnaan. Nukuimme missä kulloinkin satuimme olemaan.

Matkalla löysimme joitain hevosia ja polkupyöriä ja näin saimme osan kuormaa kyytiin. Jatkoimme Kohtla-Järven ohi. Kaikki oli autiota, ihmisiä ei ollut missään. Rakveren alueella kohtasimme hajanaisien ryhmien heikkoa vastarintaa.

Tapan alueella meidät ryhmitettiin uudestaan etuosastoksi. Runkona oli virolaisarmeijakunta, joukkoon kuului pioneeripataljoona ja eversti Vasili Võrkin komentama rykmentti. Sitten jatkoimme Tallinnan suuntaan vanhaa Narvamaantietä pitkin everstiluutnantti Eduard Kuuslapuun tankkirykmentin kanssa, mutta virolaisten armeijakunta suuntautui Tallinasta etelään. ”

>> Lue lisää Metelitsasta


5. Yöpommittajat Narvan taivaalla

Ensimmäinen virolaisista koostuva lentoyksikkö perustettiin 12.2.1942, mutta 1.4.1943 virolaisista lentäjistä muodostettiin ensimmäinen ulkomaalaisista koostunut yksikkö Saksan ilmavoimiin. Tästä 127. Tiedustelulaivueesta (myöhemmin 127. Meritiedustelulaivue) sai alkunsa myös 11. Yötaistelulaivue. Se tuotiin Viron taisteluihin helmikuussa 1944 ja ryhmä kunnostautui erityisesti Narvan ja Tarton rintamalla.

11. Yötaistelulaivueen kolmen lentueen kalusto koostui Arado 66, Heinkel 50 ja Tanskasta sotasaaliina saaduista Fokker C 5-koneista. Kalusto oli hidasta ja se soveltui käytännössä vain yötehtäviin.

Virolaiset lentäjäveteraanit Hendrik Arro (63 taistelulentoa) ja Kaljo Alaküla (50 taistelulentoa) kuuluivat 11. Yötaistelulaivueen 3. lentueeseen.

Veteraanit Hendrik Arro ja Kaljo Alaküla kertovat:


Veteraanit Arro ja Alaküla

Lensimme Arado 66-koneilla. Vuonna 1933 käyttöön otetun konetyypin huippunopeus oli 210 km tunnissa ja maksimi toimintasäde 716 kilometriä. Kone oli kaksipaikkainen, mutta taistelulennot tehtiin pääsääntöisesti yksin.

Paineen kasvaessa myös lentotoimintaa kiihdytettiin Narvan rintamalla.
”Teimme parhaina öinä kolme tai neljä pommituslentoa. Pommikuormahan oli pieni, vain noin sata kiloa.

Kalustona meillä oli hieman yli 50 konetta ja lähdimme tehtävälle pitkänä letkana. Jokaiselle koneelle oli määritetty oma maalinsa ja seuraavana jonossa tullut kone pyrki samalla todentamaan edeltäjän osumat” kertoo 18-vuotiaana ensimmäisen taistelulentonsa tehnyt Arro.

Kohteet olivat yleensä siltoja, huoltokeskuksia, ratapihoja tai joukkojen keskityspaikkoja.Niihin pudotettiin sirpalepommien ohella myös kasettipommeja, joista levisi suuri määrä noin kilon painoisia räjähteitä.


Rintamalentokenttä

Puna-armeijan ilmatorjunta vahvistui huomattavasti rintamalinjan juututtua paikalleen.
Alakülalla oli oma taktiikkansa vihollisen harhauttamiseksi. ”Vihollisella oli koneiden paikantamiseksi käytössä vain kuuntelutiedusteluun soveltuvia suuntimia. Lensin täydellä kaasulla linjoille ja sulkutulen alkaessa lisäsin nopeasti korkeutta. Sitten laskin kierrokset minimiin ja jatkoin hiljaa syvemmälle vihollisen selustaan, josta kaarsin takaisin kohteeseen. Viholliset luulivat ilmatorjuntatulen karkottaneen hyökkääjät, mutta yllättyivät iskun tullessa idästä päin.

Vihollisen tykkituli oli tosi voimakasta, mutta äärettömän epätarkkaa. Paluulento olikin melkoista kaartelemista ja väistöliikkeiden tekemistä. Niille lennoille ei menopaluulippuja myyty” toteaa Alaküla.

Kotikentälle suunnistettiin erillisten lentomajakoiden mukaan. Nopeiden huoltotoimenpiteiden jälkeen vuorossa oli seuraava pommitustehtävä.

Jokaisella lennolla oli omat kriittiset hetkensä vihollisen ilmatorjuntatulituksessa ja kotikentälle palaaminen oli aina suuri helpotus. ”Annettuamme raporttimme viimeisen tehtävän jälkeen otimme aina kunnon rentouttavat hörpyt kuumaa glögiä ja sitten punkkaan. Ainoastaan lounaalle kokoonnuimme kaikki yhdessä, muuten jokainen lepäili tahollaan. Illalla oli vuorossa käskynjako, jota varten tiedustelu-upseerit olivat valmistelleet meille uudet kohteet,” kertoo Arro lentäjien rutiineista.

Virolaisten lentokentät saivat olla hämmästyttävän rauhassa vihollisen iskuilta puna-armeijan huomattavasta ilmaylivoimasta huolimatta.

Sinimäet tulen alla

Elokuussa 1944 Yötaistelulentoryhmä keskittyi edelleen Sinimäkien taisteluiden tukemiseen. Vihollista harhautettiin Alakülan mukaan joskus hyvinkin onnekkaasti: ”Vihollinen käytti erivärisiä merkkausrakettiyhdistelmiä kohteiden määrittämiseen. Meillä pilotit tekivät omat havainnot kulloinkin käytettävästä yhdistelmästä. Kävimme pudottamassa vastaavat värit heidän asemiinsa ja pian sai vihollinen omaa tykkitulta niskaansa”.

Itse kukkuloilla tilanteet vaihtelivat niin nopeasti, että Arron mukaan sinne ei tehty yöpommituslentoja lainkaan. ”Päivällä saksalaisten Stukat tekivät siellä täsmäiskuja” toteaa Arro.

Syyskuussa yöpommittajat siirrettiin Tarton rintamalle tilanteen kääntyessä siellä kriittiseksi. Pommituslentojen määrää jouduttiin loppuvaiheessa kuitenkin supistamaan pahenevan polttoainepulan vuoksi.

Vihollinen yllättävän tehoton

Jälkikäteen Arro ja Alaküla arvioivat puna-armeijan ilmapuolustuksen tehottomaksi.
”Narvan rintamalla heillä oli käytössään paljon raskastakin ilmatorjuntakalustoa, mutta meidän tappiomme johtuivat lähinnä koneisiin tulleista teknisistä vioista. Yöhävittäjiä en nähnyt kertaakaan, vaikka niistä annettiin pari kertaa varoituksia.

Omaan koneeseeni ei osunut edes yhtäkään sirpaletta, isommista vaurioista puhumattakaan. Olin kaiketi onnekas siinä suhteessa,” arvioi Alaküla.

Myös virolaisten Meritiedustelulaivue menestyi hyvin sukellusveneiden torjuntatehtävässä yhdessä laivaston kanssa huolimatta puna-armeijan ehdottomasta ilmaylivoimasta.



6. lopuksi

Täysin luotettavia tietoja Sinimäkien taistelujen tappioista ei ole saatavilla, mutta historioitsija Mart Laar arvioi puna-armeijan tappioiksi 100 000 kaatunutta ja 380 000 haavoittunutta. Saksalaisten tappioiksi hän arvioi noin 13 000 kaatunutta ja 50 000 haavoittunutta. Näinkin suurista tappioista ja merkittävien ampumatarvike-ja materiaalimäärien kulutuksesta huolimatta puna-armeija ei murtanut Sinimäkien puolustusta. Neuvostojoukot siirrettiinkin pääosin Peipsjärven eteläpuolelle, jossa ne saavuttivat menestystä ja koko Baltian alueelle jääneet saksalaisjoukot saarrettiin.



Sinimäkien karu maisema viisi vuotta taisteluiden jälkeen

Monet Saksan armeijassa palvelleet virolaiset perääntyivät muiden mukana kohti Saksaa ja taistelivat puna-armeijaa vastaan sodan loppuun saakka. Muun muassa aiemmin mainitusta, Sinimäkien taisteluissa kunnostautuneesta Paul Maitlasta, viimeinen dokumentoitu valokuva. on rauhanteon jälkeiseltä päivältä Tsekinmaalta. Kuvassa hän esiintyy Waffen SS:n majurin (Sturmbahnfuhrer) sotilaspuvussa. Samana päivänä hänet murhattiin.

Osa virolaisista jäi kotimaahansa ja jatkoi vastarintaa ”metsäveljinä”. (Näillä sivuilla julkaistaan myöhemmin haastatteluihin perustuva artikkeli metsäveljien toiminnasta.)

Suomi oli syyskuun 4. päivä sopinut tulitauosta Neuvostoliiton kanssa. Tämä jatkui sittemmin aselepona, jonka sopimusehtoihin kuului saksalaisten joukkojen ajaminen pois Suomesta. Syyskuun puolivälissä yritetty Suursaaren valtausyritys epäonnistui. Niinpä Hitler antoi 16.9. luvan irtautua Virosta. Viimeiset puolustajat irtautuivat Sinimäistä18.9. Puna-armeija hyökkäsi seuraavana päivänä tulivalmistelun turvin Sinimäkiin, mutta ne olivat täysin tyhjät puolustajista, jotka olivat pystyneet huomaamatta irtautumaan. 22.9. puna-armeijan joukot valtasivat Tallinnan.

Suomen kannalta Sinimäkien taistelujen merkitystä ei ole tarpeeksi korostettu, sillä se antoi merkittävää lisätukea suomalaisten puolustustaistelulle, eikä Suomi joutunut torjumaan etelästä tulevia maihinnousuja, mihin voimavarat eivät olisi enää riittäneetkään.


Lähteet:
Jatkosodan historia osat 5 ja 6, WSOY Porvoo 1994
Mart Laar: Sinimäed 1944 II Maailmasoja lahingud Kirde-Eestis, Kirjastus Varrak Tallinn 2006
George Stein: The Waffen SS, Cornell University Press 1966
Panssarilehdet 1 ja 2/2007, Painotalo Auranen, Forssa
Haastattelut: (aineisto tekijöillä)
Hendrik Arro
Kaljo Alaküla
Arnold Kangro
Vladimir Metelitsa